Niin ikään etiketin stoori Wall River bankilta haetuista villeistä hiivoista käymisen taustalla kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä, puhumattakaan seudun ja sen historian rinnastamisesta lähes New Orleansiin...
Jokainen, joka on jättänyt mäskiä tahi rapaa (mäskäysjätettä) muhimaan, tietää, miltä hapatus tuoksahtaa, ja maistuu. Ei siinä mitään, verraton reinheitsgebootillinen keino tuottaa maitohappoa hetkessä, tosta vaan; suo siellä, vetelä täällä...
Mikrobiologisesti riskaabelia ynnä arveluttavaa puliveivausta kerta kaikkiaan on tuo kattilahapatus; viheliäiset enterobakteerit ynnä muut mitäheitänytolikaan vierteenpilaajat pääsevät vapaasti riehumaan. Nytkin vierteen pikahapatuksessa tuntuu syntyneen maitohapon lisäksi tunkkaisia kaurapuuromaisia, viljamaisia aromeita, jotka ikävä kyllä tyystin hallitsevat Jeriko Wild Alea.
Tätä kehnoa tekelettä on kutsuttu eräässä blogissa lambic-tyyliseksi!!! Lieneekö luonnehdinta alkuaan paskantamon oma; sangen matalaotsainen se joka tapauksessa on, saakeli vieköön!
Tyylitön ja tasapainoton Jeriko Wild Ale ei edes muistuta Lambicia! Lambicin ainutlaatuinen, kompleksinen flavori ja happamuus on äärimmäisen monimuotoisen hiivoista ja bakteereista muodostuvan mikroflooran pitkäkestoisen, monimutkaisen ja -vaiheisen (elin-)toiminnan tulosta.
Tämän kirjoittajalla on vahva vakaumus semmoinen, että [kelvollisen] kaljan teossa tarvitaan ehdottomasti ne kolme: sivistys, kokemus ja äly...
Jeriko Wild Ale'sta ja sen vertaamisesta Lambiciin tulee väkisin mieleen idiootti, joka päätti Ampeerimittarilla tarkistaa, tuleeko pistorasiasta virtaa...!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti